torstai 4. heinäkuuta 2013

Aamuyöstä.

Aamulla klo 4.00 käyty keskustelu, kun mies tuli kotiin kalasta minun ollessa nukkumassa.

M: Sait sä sen mun viestin?
S: En. Mulla on puhelin jossain kadoksissa...
M: No. Nyt se sitten hävis. Lens järveen.
S: Mitä?!
M: Sitä ei kyllä enää löydy.

...ja tätä keskustelua seurasi hillitön itkukohtaus kuin olisin menettänyt jotain suurempaakin elämässä. Koko maailma kaatui siihen paikkaan! Se järveen lentänyt asia oli nimittäin mun rakkaudella tekemä puukkoni, johon olin viime vuoden aikana vuodattanut enemmän hikeä ja verta kuin millekään projektille - verta myös ihan konkreettisesti, koska sain valmistusprosessin aikana kymmeniä haavoja sormiini. Itse taottu terä, huolellisesti käteen sopivaksi muotoiltu visakoivukahva, rystyset valkeina ommeltu nahkatuppi... Ja nyt se kaunokainen olisi jossain järven pohjassa ruostumassa. Jäljellä vain muistot ja valokuvat, onneksi edes valokuvat....


...ja toisessa blogissani hyvin yksityiskohtainen selostus siitä, miten tuo puukko syntyi vaihe vaiheelta. Tarinaan pääset tutustumaan täällä. Ehkä noiden ohjeiden perusteella voisin tehdä samanlaisen uudestaan? Mutta eihän se olisi kuitenkaan sama. :/

Toivuttuani tästä pettymyksestä, kävin etsimään puhelinta, joka olikin jäänyt autoon. Luin sen miehen lähettämän viestin - MIKÄ HELPOTUS!! Ei sinne järveen lentänytkään mun puukko, vaan miehen kihlasormus. Väliäkös tuolla, yksi valkokultainen rinkula - kunhan mun puukko on tallessa! :D

Tästäkin huolimatta mies sai kyllä kunnon kirkotuksen siitä, että mun puukko ei lähde matkaan enää yhdellekään metsä- ja kalastusreissulle, koska tulin tästä nyt niin vainoharhaiseksi! Hahah! :) En ymmärrä, miten minulla se puukko tuli heti ensimmäisenä mieleen. Kai olen alitajunnassa koko ajan pelännyt, että se häviää noilla reissuilla, kun joka kerta olen siitä erikseen muistuttanut. Mutta huvittavaa kyllä, ettei tullut keskustelun aikana missään vaiheessa puheeksi, MIKÄ sinne järveen lensi. Loppu hyvin, kaikki hyvin - paitsi mies saa keksiä itselleen uuden sormuksen, mielellään halvinta löytyvää sorttia...

7 kommenttia:

  1. Ei helkkari mikä helpotus tuli kun luin sun tekstin!! Olin niin sun fiiliksissä mukana ja katsoin noita puukkokuvia... HUH. Sormuksia saa kaupasta, noin makeita ja tärkeitä puukkoja ei!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! :) Varjelen tuota puukkoa tästä eteenpäin kuin suurempaakin aarretta. Taidan laittaa sen vitriiniin jemmaan. Mutta kyllä mua ihan nauratti, kun lopulta asia selvis! :D

      Poista
  2. Huh.....olin jo lohduttamassa, että onneksi jäi edes kuvat. Tollasia sormuksia nyt saa kaupasta uusia, mutta puukko on ainutksertainen...:))

    VastaaPoista
  3. Hehheh... asioilla/esineillä on tärkeysjärjestys ja itse tehdyt on sydäntä lähellä :D

    VastaaPoista
  4. Hieno tarina! Mahtavan puukon olet tehnyt, nostan henkistä hattua! Upeaa!

    Ja just näin, sormusrinkuloita on kaupat pullollaan. Meillä mies hävitti sormuksensa jonnekin autotallin perukoille melkein heti häiden jälkeen (+20 vuotta sitten), eikä uutta ole vielä hankittu. Mitäs noilla rinkuloilla on oikeasti merkitystä ;D

    VastaaPoista
  5. Ha ha haa, niin repesin luettuani tämän :) Ihanaa, että sun puukko on tallessa. Joku toinen nainen olisi saattanut repiä peliverkkarinsa sen sormuksen kadottamisesta, mutta Saaralle se oli helpotus.. Totta niin totta, että niitä saa uusia samanlaisia.

    VastaaPoista
  6. Minäkin jo ehdin manata hienon, itse tehdyn puukon menetystä :) Sormuksiahan saa aina uusia :) Hauska juttu.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...